Varusmiestoimittajan reportaasi Vuosangan harjoituksesta
Hiihtämällä helpommin?

19.1.2017 11.14
Tiedote

Varusmiestoimittajan vanhassa perusyksikössä kerrottiin peruskoulutuskaudella tornihuhua, jonka mukaan eräs kilpahiihtoa harrastanut kokelas oli tirauttanut suolaisia kyyneliä nähdessään intin sukset ensimmäistä kertaa. Liekö totta vai ei, kertomus kuvaa hyvin intin suksia ympäröiviä vahvoja mielipiteitä. Kuitenkin sukset ovat välttämättömiä – ehkä jopa elintärkeitä – välineitä talvisissa olosuhteissa. Todistetuksi tuli.

Intin sodanajansuksista ei pidä uskoa kuulopuheita, vaan nousta suksien selkään ja kokeilla itse. Juuri tähän varusmiestoimittaja sai talvisessa Vuosangassa erinomaisen tilaisuuden.

Intin sukset eivät ulkoisilta ominaisuuksiltaan muistuta kilpahiihtäjien siroja menopelejä, mutta – niin kuin miltei kaikki muukin välineistö armeijassa – tositarpeessa ne palvelevat ja vievät kulkijaa. Sukset ovat leveitä, jotta ne sopeutuisivat laduttomaan maastokäyttöön. Monoja ei ole, vaan laitteita ajetaan tavallisilla talvikumppareilla; mikään muu järjestely ei oikeastaan onnistuisikaan taistelijan kannalta. Läheltä katsottuna siis melko erilainen kuin tutumpi latusuksi.

Inttisuksien ensikertalaiselle remmien säätäminen ja suksien päälle pääseminen oli työteliään tuskastuttavaa. Kun tästä pian päästiin, alkoivat hommat kirjaimellisesti luistaa. Vanhat opit liikuntatunneilta palautuvatkin nopeasti mieleen eikä uutena taitona oppiminenkaan haastavaa ole: kun oikea käsi työntää vauhtia, vasen jalka luistaa eteen, samalla lailla rytmittyen kuin juoksussa.

Tasaisella pihamaallakin huomaa, kuinka suksi liitää selvästi kengänkantaa nopeammin. Lumisessa maastossa ero on vielä jyrkempi. Fysikaalisesti ilmiö on jokseenkin samankaltainen kuin vedessä kahlatessa: väliaine, eli vesi tai lumi, vastustaa jokaista liikettä. Pintaliidossa suksilla etenemiseen vaikuttaa suhteellisen vähän kitkavoimia, joita voidaan entisestään pienentää hyvällä voitelulla. Armeijaympäristössä olennaisinta on kuitenkin liikkumisen keveys. Kun jokainen askel ei tunnu ankaralta selviytymiskamppailulta, jää voimia säästöön pitkääkin suksimarssia varten ja näin toimintakyky säilyy.

Omaa suksimonoaan allekirjoittanut pääsi testaamaan kadettien taisteluharjoituksessa. Harjoitusta sai seurata kadettien hiihtämiä ladunkaltaisia pitkin. Aivan helppoa ei ole tämäkään, sillä Vuosangan maasto tarjoaa erilaista nyppylää ja kuopanpohjaa. Erityisesti ojat muodostavat haasteen pitkille suksille, ja aina alas viiletellessä vauhti on syytä pitää omille taidoilleen sopivana. Jos kuitenkin sattuu kaatumaan, niin sukset pois jalasta, takaisin pystyyn, sukset jalkaan ja taas liikkeelle.

Kadettien joukkueväijyntäharjoitusta seuratessa pääsi toimittajakin sauvomaan terveellisen lenkin kainuulaisissa luontomaisemissa. Nollakeleissä lumi muuttuu märäksi, joka hieman hidastaa kulkua lumen paakkuuntuessa suksen pohjaan. Meno on silti reipasta ja tasamaalla kevyttä. Vaatetus on kuitenkin syytä miettiä tarkoituksenmukaisesti: poolo, väliasu ja toppatakki osoittautuivat olevan nollakeleillä hiihtäessä liikaa.

Suomenmaahan mahtuu monen tasoista hiihtäjää ja erilaisia mielipiteitä hiihtämisestä. Jos välineet ovat kunnossa ja suksirikoilta vältytään, on talvinen hiihto-operaatio ainakin elävöittävä kokemus. Kohtuullisissa lämpötiloissa jopa miellyttävä sellainen – erityisesti verrattuna saappain tarpomisen koettelemuksiin. Ja siitähän inttihiihdossa on kyse, että rasitetaan itseä oikeaan aikaan, oikeassa tilanteessa.