Hyppää sisältöön

Asiantuntija-artikkeli, kapteeni Jussi Pajunen
Jääkäriupseeri Aarne Snellman ja ajatuksia alivoimaisen ilmapuolustuksesta

Maanpuolustuskorkeakoulu
Julkaisuajankohta 9.1.2017 11.37
Kolumni

Henkilöhistoria on yksi käytetyimmistä historiankirjoituksen lajeista. Myös Suomen ilmavalvonnan kehittämisen alkuvaiheiden taustalta löytyy joukko upseereita, joiden työllä oli huomattavaa vaikutusta niihin edistysaskeliin, joita ilmavalvonnan järjestelyissä otettiin vuosina 1930–1942. Jääkärikenraalimajuri Aarne Snellman (1894–1942) oli yksi niistä keskeisistä suomalaisupseereista, jotka vaikuttivat ilmavalvonnan kehittämiseen 1930-luvun alkuvuosina.

Tässä artikkelissa käsitellään Snellmanin sotilasuraa ja toimia Suomen ilmapuolustuksen kehittäjänä.1

Aarne Snellman oli fennomaanien voimahahmon, filosofin ja valtiomiehen Johan Vilhelm Snellmanin pojanpoika. Aarne Snellman syntyi J. V. Snellmanin nuorimman pojan Wilhelmin ja hänen vaimonsa Alexandran (os. Sittkoff) perheeseen 27.12.1894 Hangossa. Lääketieteen lisensiaatti – myöhemmin lääkintäneuvos – Wilhelm Snellman toimi vuonna 1894 Hangon kaupunginlääkärinä.2

Aarne Snellman muutti vain vuoden ikäisenä Hangosta Savonlinnaan, jossa hänen isänsä aloitti piirilääkärini. Aarne Snellman vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Savonlinnassa, jossa hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1912 Savonlinnan reaalilyseosta. Aarne Snellman siirtyi vuonna 1912 opiskelemaan Helsinkiin, jossa hän kirjautui Helsingin yliopiston Filosofiseen tiedekuntaan Maanviljelys-taloudelliselle osastolle ja liittyi Savolaiseen osakuntaan. Hän opiskeli vuosien 1912–1914 aikana metsänhoidolliset alkeistutkinnot.3

Jääkäristä heimosoturiksi

Yliopisto-opinnot jäivät kuitenkin vuonna 1915, kun Aarne Snellman liittyi ensimmäisten Saksaan sotilaskoulutusta hakemaan lähtevien vapaaehtoisten joukkoon. Hän ilmoittautui Pladfinfer-kurssille Saksan Lockstedter Lagerin harjoitusalueella 25. helmikuuta 1915. Snellman hakeutui tykistökoulutettavaksi, ja hänet siirrettiinkin tykkijaokseen yhdessä muun muassa Lauri Malmbergin, Väinö Valveen ja Jarl Lundqvistin kanssa 17.3.1916. Hän osallistui Jääkäripataljoonan 27 mukana taisteluihin Saksan itärintamalla vuosina 1916 ja 1917. Snellman suoritti sotakoulun A-kurssin Libaussa – Liepajassa – vuonna 1917 ja yleni jääkäriaikanaan joukkueen johtajaksi (zugführer). Hänet palkittiin myös Preussin toisen luokan rautaristillä. Snellman palveli Jääkäripataljoonassa 27 helmikuun 11. päivään 1918, jolloin hän vannoi sotilasvalan ja allekirjoitti sitoumuksen palvella Suomen valkoisessa armeijassa. Snellman ylennettiin jääkärikapteeniksi. Hän palasi Suomeen jääkärien pääjoukon mukana. Suomen vapaussodassa Snellman palveli aluksi asevelvollisista muodostetussa jääkäritykistössä 3. Patterin päällikkönä. Patterin päällikkönä hän osallistui muun muassa Tampereen taisteluun. Kun jääkäritykistö koottiin Tampereen taistelun jälkeen Jääkäritykistöprikaatiksi, nimitettiin Snellman sen 3. Jääkäritykistöpatteriston komentajaksi. Jääkäritykistöprikaatin komentajana oli jääkärimajuri Malmberg ja esikuntapäällikkönä jääkärikapteeni Lundqvist. Patteriston komentajana Snellman osallistui Viipurin taisteluun.4

Everstiluutnantti Aarne Snellman palveli Saksassa sekä jääkärinä että Suomen sotilasasiamiehenä. Snellman oli Suomen Berliinin sotilasasiamies vuosina 1934–1938. Kuvalähde: KA PK 1188/16.

Vapaussodan jälkeen Aarne Snellman määrättiin Suomen tykistökouluun Lappeenrantaan. Hän toimi tykistökoulun upseerikokelaskurssin vuoristotykistöryhmän johtajana. Kenttätykistöryhmää johti jääkärikapteeni Lundqvist ja raskastykkiryhmää jääkärikapteeni Valve. Käytännössä Suomen tykistökoulun toimintaa koordinoivat kuitenkin saksalaiset asiantuntijat. Snellman päätti osallistua vuoden 1919 alussa toisen suomalaisen vapaaehtoisjoukon mukana Viron vapaussotaan, jossa hän toimi "tykistön komentajana" Pohjan Poikien rykmentissä. Hän osallistui taisteluihin sekä Viron alueella että Pohjois-Latviassa, Marienburgissa. Viron vapaussodan päätyttyä Snellman oli oman ilmoituksensa mukaan noin puoli vuotta virkavapaalla, mutta käytännössä hän osallistui kesällä ja alkusyksystä 1919 Aunuksen retkelle, jossa hän toimi tykistöupseerin tehtävissä ja viimeksi retkikunnan tykistökomentajana. Hänen isänsä Wilhelm ei ollut innoissaan poikansa heimoaatteesta: "Olen tyytymätön ja levoton siitä, että Aarne värväytyi Karjalan retkelle. Valitettavasti on tämä seikkailu tuomittu päättymään huonosti." Virkavapaansa päätyttyä hän siirtyi lokakuussa 1919 Suojeluskuntain yliesikuntaan sotilastarkastajaksi. Palvelus Suojeluskuntain yliesikunnassa jäi lyhytaikaiseksi, sillä Snellman nimitettiin seuraavan vuoden huhtikuussa vakituiseen palvelukseen Sotaministeriöön – tykistön tarkastajan apulaiseksi ja koeampumaradan päälliköksi. Suomen itsenäisyyspäivänä vuonna 1920 Snellman ylennettiin jääkärimajuriksi ja hänet siirrettiin Jääkäritykistöön.5

Ensimmäinen eripura

Aarne Snellman halusi siirtyä tykistöupseerin tehtävistä Ilmailuvoimiin. Hän opiskeli vielä tykistötehtävissä palvellessaan ranskalaisessa Istresin sotilaslentäjäkoulussa vuonna 1920. Seuraavan vuoden alussa hänet komennettiin Suomen Ilmailuvoimiin. Ilmeisesti Snellman komennettiin täydentämään ohjaaja- ja tähystäjäopintojaan, sillä hänelle myönnettiin Suomen lentomerkki vuonna 1921. Varsinainen siirto Ilmailuvoimiin tapahtui 10.6.1921, jolloin Snellman aloitti työskentelyn Ilmailuvoimien esikunnassa osastopäällikkönä. Ilmailuvoimien esikunnassa Snellman ehti toimia noin yhdeksän kuukauden ajan, ennen kuin hän siirtyi Ilmailupataljoonan komentajaksi maaliskuussa 1922. Ilmailuvoimien komentajana oli toiminut vuodesta 1920 alkaen majuri Arne Somersalo. Ilmailuvoimien johtavien upseereiden välit tulehtuivat, sillä sekä Snellman että Ilmailuvoimien esikunnan esikuntapäällikkö, jääkärimajuri Bertel Mårtenson, riitautuivat Somersalon kanssa. Snellmanin tekemillä kanteluilla ja valituksilla oli oma vaikutuksensa siihen, että Somersalo joutui jättämään komentajatehtävänsä vuonna 1926. Ennen häntä Ilmailuvoimista joutuivat lähtemään kuitenkin Somersalon kanssa riitautuneet alaiset.6

Snellman siirtyi 12.12.1923 Kenttätykistörykmenttiin 1 patteriston komentajaksi, mutta hänet määrättiin Suojeluskuntain moottorijoukkojen tarkastajaksi jo vuoden 1924 alussa. Saman vuoden aikana Snellman otti vastuulleen myös käsiaseiden tarkastajan tehtävät Suojeluskuntajärjestössä.7

Ensimmäiseksi ilmatorjunnan tarkastajaksi

Jääkärimajuri Snellman opiskeli Suojeluskuntain komentajakurssilla 3.2.–4.6.1926. Komentajakurssin jälkeen hän aloitti opinnot Sotakorkeakoulun toisella yleisellä linjalla. Hänen diplomityönsä ei käsitellyt tykistötaktiikkaa eikä ilmasodankäyntiä, vaan hän teki tutkielmansa sotahistoriasta. Diplomityön aiheena oli Serbian sotaretki vuonna 1915. Snellman pyrki käsittelemään aihetta sotataidollisesta näkökulmasta, sillä hän tarkasteli sotaretkeä siitä näkökulmasta, miten pieni valtio voi taistella sisälinjoilla. Maailmansotien väliselle ajalle oli Suomessa tyypillistä se ajattelumalli, että operaatiot voitiin toimeenpanna joko sisä- tai ulkolinjojen operaatioina. Käytännössä sillä tarkoitettiin omien joukkojen aseman määräytymistä suhteessa vihollisvoimaan. Snellman joutui kuitenkin toteamaan, että vähäisen lähdemateriaalin vuoksi jäi "sisälinjaoperation [sic] arvostelu pakosta pintapuoliseksi". Sotakorkeakouluopintojen aikana Snellman ylennettiin jääkärieverstiluutnantiksi kesäkuussa 1927. Snellman valmistui Sotakorkeakoulusta 8.10.1927. Hän sai yleisesikuntaupseerin arvonimen 30.12.1927.8

Sotakorkeakouluopintojen aikana Snellman oli jo nimetty Suojeluskuntain yliesikunnan Liikekannallepano-osaston päälliköksi, ja kesäkuussa 1928 hänet määrättiin saman esikunnan Järjestelyosaston päälliköksi. Snellmanin ura Suojeluskuntain yliesikunnassa kesti seitsemän vuotta, ennen kuin hänet määrättiin maaliskuussa 1931 ilmapuolustusupseeriksi Yleisesikuntaan.9

Ilmatorjunnan ja ilmavalvonnan sodan ajan valmistelutöiden johtaminen oli vuodesta 1930 alkaen Yleisesikunnan vastuulla.10 Snellman toimi mitä ilmeisimmin suoraan yleisesikunnan päällikön johdossa, koska ilmapuolustusupseerin tehtäväkenttään kuului yhteistoiminta lähes kaikkien Yleisesikunnan osastojen kanssa. Tehtäviin kuuluivat ilmapuolustuksen suunnittelutyöt, järjestelytyöt ja liikekannallepanoasiat, mutta tehtävien hoidon painopiste oli ilmatorjunta-asioissa, koska Ilmavoimien esikunta vastasi lentojoukkojen vastaavista tehtävistä. Snellmanilla oli suuri vaikutus muun muassa ilmavalvonnan suunnittelu- ja valmistelutöiden käynnistämisvaiheessa ja ilmavalvonnan ohjesääntötyön alkuun saattamisessa 1930-luvun alkuvuosina.11

Snellman ei kuitenkaan nähnyt ilmatorjunnan ja ilmavalvonnan suunnittelutöiden keskittämistä Yleisesikuntaan sekä valmistelutöiden luovuttamista aluejärjestölle ideaalina ratkaisuna. Snellman esitti marraskuussa 1931, että suunnittelu- ja valmistelutyöt keskitettäisiin ilmavoimien komentajan johtoon, koska Ilmavoimien esikunnalla oli hänen mielestään paras asiantuntemus ilmasodankäynnistä. Väliaikaisena ratkaisuna hän esitti ilmapuolustusupseerin nimeämistä ilmatorjunnan tarkastajaksi. Snellman uudisti hyväksymättä jääneen esityksensä ilmatorjunnan siirtämisestä Ilmavoimien johtoon tammikuussa 1932. Aika ilmatorjunnan ja ilmavalvonnan johtosuhdemuutokselle ei ollut vielä kypsä vuosina 1931–1932, sillä Ilmavoimien johdon järjestelyt olivat vielä ratkaisematta ja portaittainen siirtymä aluejärjestelmään oli käynnissä. Everstiluutnantti Aarne Snellmanista tuli kuitenkin Suomen ensimmäinen ilmatorjunnan tarkastaja – toistaiseksi – heinäkuussa 1932.12

Ehdolla ilmavoimien komentajaksi

Snellman oli mitä ilmeisimmin ehdolla Ilmavoimien uudeksi komentajaksi, kun eversti Väinö Vuorelle etsittiin seuraajaa vuosina 1931–1932. Hän täytti yleisesikunta- ja lentoupseerina tehtävän edellyttämät muodolliset vaatimukset riittävän korkeaa sotilasarvoa lukuun ottamatta. Everstiluutnantin sotilasarvo tuskin oli este valinnalle, sillä Snellmanin vahvuuksia puolestaan olivat kokemus ilmapuolustusupseerin ja puolustusneuvoston ilmapuolustusasiantuntijan tehtävistä sekä hyvät välit puolustusneuvoston puheenjohtajan, ratsuväenkenraali C. G. E. Mannerheimin kanssa. Esteeksi valinnalle kuitenkin muodostui todennäköisesti se, että hän pyrki 1920-luvun alkuvuosien tapaan ilmeisen avoimesti syrjäyttämään ilmavoimien komentajan. Vaikka eversti Vuori joutui luopumaan tehtävästään, ei Snellmanin valinta ollut mahdollinen, koska hänen oma maineensa oli kärsinyt kahteen eri otteeseen Ilmavoimien upseeriston silmissä. Ilmavoimien komentajaksi valittiin syyskuussa 1932 eversti Jarl Lundqvist.13

Lundqvist ja Snellman tunsivat toisensa hyvin niin jääkäriajalta kuin tykistötehtävistä. Yhteistyö syveni jälleen, kun Lundqvist aloitti työnsä ilmavoimien komentajana ja Snellman oli ilmapuolustusupseerina. Nopeasti tuli ilmi, että heidän ajatuksensa Suomen Ilmavoimien kehittämislinjoista ja -tarpeista olivat samansuuntaiset. Lundqvist esittikin marraskuussa 1932, että Snellman nimitettäisiin hänen lähimmäksi alaisekseen Ilmavoimien esikunnan esikuntapäälliköksi. Siirto toteutui 16.11.1932. Yhteistyö Ilmavoimien johdossa oli aluksi sujuvaa ja tuloksekastakin. Ilmavoimien upseeriston luottamuspula Snellmania kohtaan paheni kuitenkin kevään 1933 aikana niin suureksi, että Lundqvistilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vaihtaa esikuntapäällikköä kesäkuussa 1933. Vaikka Snellman oli virallisesti esikuntapäällikön tehtävässä huhtikuuhun 1934 asti, hoiti hän käytännössä kesäkuusta 1933 alkaen jälleen ilmapuolustusupseerin tehtäviä Yleisesikunnassa aina kesään 1934 asti, jonka jälkeen hän siirtyi Suomen sotilasasiamieheksi Saksaan.14

Everstiluutnantti Snellmanin syrjäyttäminen esikuntapäällikön tehtävästä rikkoi hänen ja Lundqvistin välit. Sen sijaan Snellmanin välit Mannerheimin kanssa näyttävät säilyneen hyvinä Snellmanin vaiherikkaasta upseerinurasta huolimatta. Snellmanin toinen kerta ilmapuolustusupseerin tehtävissä oli siinä mielessä merkityksellinen, että vuosina 1933–1934 käytiin kiivasta keskustelua Suomen Ilmavoimien kehittämislinjoista. Snellman osallistui aktiivisesti tähän keskusteluun. Ilmavoimien esikunnassa arvioitiin vuonna 1933, että Neuvostoliiton ilmaylivoima oli musertava. Oli välttämätöntä keskittyä lentotiedusteluun, ja hävittäjävoimat oli keskitettävä Viipurin ilmapuolustuksen, koska voimat eivät riittäneet laajempaan toimintaan. Ilmavoimien kalustollinen kehittäminen ei ollut edennyt suunnitellusti, mutta Neuvostoliiton vuonna 1933 päättynyt ensimmäinen viisivuotisohjelma oli puolestaan saanut aikaan Neuvostoliiton ilmavoimissa nopeaa määrällistä ja laadullista kehitystä.15

Ilmapuolustuksesta käydyn perusteellisen keskustelun ydin oli siinä, oliko Ilmavoimien päätehtävänä taistelu vihollisen ilmavoimia vastaan vai tiedustelu- ja yhteistoimintatehtävät. Snellman arvioi, että tehokkain ilmapuolustuskeino oli hyökkäys ilmavihollista vastaan ilmassa ja maassa. Etenkin Neuvostoliiton raskaiden pommikoneosastojen nopea kehitys vaikutti Snellmanin arvion taustalla. Snellman päätyi arvioon, että Ilmavoimien päätehtäväksi katsottu lentotiedustelu ei ollut enää sellaisenaan ajankohtainen, koska Neuvostoliiton ilmaherruus oli muodostunut yhä selkeämmäksi. Snellmanin tavoitteena oli hävittäjävoiman kasvattaminen. Taistelu vihollisen ilmavoimia vastaan ja etenkin ilmataistelut oli Snellmanin mukaan määritettävä Ilmavoimien päätehtäväksi. Lundqvist oli puolestaan tiedustelu- ja yhteistoimintatehtävien kannalla, koska alivoimainen asema ei mahdollistanut tehokasta ilmapuolustusta. Hän ei nähnyt laadullista ja taidollista paremmuutta eikä hyökkäystä voimasuhteita tasoittaviksi tekijöiksi. Menestys edellytti lukumääräistä ylivoimaa. Lundqvist arvioi, että taistelu vihollisen ilmavoimia vastaan maassa ja ilmassa jäi "ajoittain tapahtuvaksi" toiminnaksi. Hän piti tietojen tuottamista sodanjohdolle Ilmavoimien tärkeimpänä tehtävänä.16

Snellman nosti asian myös julkiseen keskusteluun, kun hän julkaisi laatimaansa Ilmataktilliseen selvitykseen pohjautuvan artikkelin. Snellman painotti kansallisiin erityispiirteisiin pohjautuvien ratkaisujen merkitystä ja suurvaltojen ilmasotateorioiden jäljittelyn vaarallisuutta. Hän lähestyi ilmapuolustuksen järjestelykysymystä alivoimaisuuden näkökulmasta. Suomen alivoimaisen aseman vuoksi suurin osa Ilmavoimien lentokoneista oli keskitettävä vihollisen lentojoukkoja vastaan käytävään taisteluun. Ilmataistelut olivat tehokkain tapa kuluttaa vihollisen lentojoukkoja, mutta hyökkäykset lentotukikohtia vastaan kuuluivat myös keinovalikoimaan.17

Snellman järjesti toukokuussa 1934 Yleisesikunnassa neuvottelutilaisuuden, jossa keskustelu painottui lentojoukkojen käyttöperiaatteisiin. Snellmanin mukaan lentojoukkoja oli kehitettävä suuntaan, jossa ilmapuolustus sekä maa- ja merivoimien tukeminen olisivat keskiössä. Snellman oli Lundqvistin korostamaa kaukotiedustelukykyä kohtaan skeptinen, koska Neuvostoliiton ilmaylivoima rajoitti tiedustelumahdollisuuksia. Voimat oli keskitettävä taisteluun vihollisen raskaita pommikoneita vastaan. Ilmapuolustusvaihtoehtoja tarkasteltaessa Ilmavoimien esikunta painotti hyökkäävän ja Snellman defensiivisen ilmapuolustuksen merkitystä. Näkemysero johtui siitä, että Ilmavoimien esikunta luotti lentojoukkojen kykyyn tuottaa tappioita lentokenttiä vastaan suunnatuilla iskuilla, kun taas Snellman näki tehokkaimmaksi ilmapuolustuskeinoksi ilmataistelun.18

Snellman suhtautui hyökkäävään ilmapuolustukseen epäilevästi ja totesi, että ilmapuolustuksen keinoista oli "ilmataistelu oman alueen yläpuolella edullisin". Snellman kritisoi Ilmavoimien johdon näkemyksiä ilmasodan taktiikasta. Hän väitti heidän ajattelun pohjautuvan ensimmäisen maailmansodan oppeihin. Neuvotteluista laaditun selostuksen perusteella vaikuttaa siltä, että neuvotteluissa päädyttiin kompromissiin. Tiedustelu- ja yhteistoimintatehtävien rinnalle asetettiin uutena tehtävänä taistelu vihollisen raskaita pommikoneita vastaan. Koska ilmahyökkäyksiä ei ollut mahdollista ehkäistä tai kokonaisuudessaan torjua, oli voimat keskitettävä tappioiden tuottamiseen.19 Everstiluutnantti Aarne Snellman perusti näkemyksensä Ilmavoimien kehittämisestä pitkälti Suomen ilma-alivoimaiseen asemaan. Alivoimaisen osapuolen oli keskitettävä voimansa, ja voimasuhteita oli mahdollista tasoittaa laadullisella paremmuudella.

Sotilasasiamiehen uralta divisioonan komentajaksi

Snellman aloitti Suomen Berliinin sotilasasiamiehen tehtävien hoitamisen kesäkuussa 1934. Päiväkirjansa mukaan Snellman tosin saapui Berliiniin vasta 21.9.1934. Vuoden 1934 joulukuussa hän otti vastuulleen Suomen sotilasasiamiehen tehtävät myös Italiassa ja Unkarissa. Aarne Snellman ylennettiin everstiksi 16.5.1937. Suomen Berliinin sotilasasiamiehenä hän jatkoi kevääseen 1938 asti, vaikkakin hänet määrättiin jo joulukuussa 1937 Kenttätykistörykmenttiin 3. Komennus Saksaan päättyi huhtikuussa 1938, jolloin Snellman palasi kenttätykistöön, Kenttätykistörykmentin 3 komentajaksi.20

Syksyn 1939 ylimääräisissä harjoituksissa Snellman aloitti sodan ajan tehtävänsä hoitamisen IV Armeijakunnan tykistökomentajana Laatokan Karjalassa. Tykistökomentajan tehtävien ohella Snellman ehti talvisodan aikana toimia yhteensä noin neljän viikon ajan virkaa toimittavana divisioonan komentajana 12. Divisioonassa ja 13. Divisioonassa. Talvisodan jälkeen Snellman määrättiin perustettavan Karjaan sotilasläänin komentajaksi. Kesän 1941 ylimääräisten harjoitusten aikana ja jatkosodan alussa Snellman toimi sekä 17. Divisioonan että Hangon Ryhmän komentajana. Snellmanin komentaman 17. Divisioonan pääosat siirrettiin kuitenkin jo 17.7.1941 alkaen ylipäällikön reserviksi Karjalan Armeijan alueelle. 17. Divisioona liitettiin Karjalan Armeijaan kuuluvaan VI Armeijakuntaan 25.8.1941. Snellmanin komentama 17. Divisioona ryhmittyi Syvärille puolustukseen syyskuussa 1941. Snellman haavoittui lentokonepommin sirpaleista 13.4.1942 Syvärin alueella Vaasenissa, jossa hänen komentopaikkansa oli. Snellman kuljetettiin haavoittumisen jälkeen hoidettavaksi 53. Sotasairaalaan Helsingin Tilkkaan. Aarne Snellman ylennettiin kenraalimajuriksi 26.4.1942, mutta hän menehtyi haavoihinsa vain kahta päivää myöhemmin 28.4.1942. Jääkärikenraalimajuri Aarne Snellman on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.21

Jatkosodan alussa eversti Snellman oli komentajatehtävissä Hangon rintamalla. Kuva on otettu Hangossa jatkosodan syttymispäivänä 25.6.1941. SA-kuva.

Loppusanat

Aarne Snellman oli sotilasurallaan ilmapuolustuksen aktiivinen kehittäjä, mutta ajoittain hän oli myös henkilöristiriitojen keskipisteenä. Upseerikollegat vaikuttavat suhtautuneen Snellmanin persoonaan kaksijakoisesti. Osa Ilmavoimien upseeristosta piti häntä opportunistina. Kuten monien jääkäriupseerien, Snellmanin ura oli kaikesta huolimatta monipuolinen ja nopean nousujohteinen. Vaikka Snellmanin palvelustehtävät 1920-luvulla Ilmailuvoimissa ja 1930-luvulla Ilmavoimissa jäivät verrattain lyhytaikaisiksi, oli hänen roolinsa ilmatorjunnan ja ilmavalvonnan kehittämisen ensivaiheissa huomattava. Kun hän puolestaan palveli toista kertaa ilmapuolustusupseerina Yleisesikunnassa vuosina 1933–1934, oli hän merkittävässä asemassa suomalaisen ilmasodankäynnin suuntalinjoja määritettäessä. Snellman pyrki kehittämään Suomen Ilmavoimien käyttöperiaatteita alivoimaiselle osapuolelle soveltuviksi ja voimasuhteita tasoittaviksi.

Kapteeni Jussi Pajunen väittelee Suomen ilmavalvonnan kehittämisestä vuosina 1930–1942 perjantaina 20.1.2017. Tarkemmat tiedot tilaisuudesta löytyvät täältä.

Lähdeviitteet

1 Tämä artikkeli ei ole pienoiselämäkerta, eikä artikkelissa tarkoituksellisesti käsitellä esimerkiksi Aarne Snellmanin perhesuhteita hänen nuoruuttaan lukuun ottamatta.
2 Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA (Kansallisarkisto); Ignatius, Jaakko: Duodecim-seura 125 vuotta – Jäsen N:o 5 Wilhelm Snellman (1851–1933), ensimmäinen rahastonhoitaja 1881–1882, Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 9/2006, Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, Helsinki, 2006, s. 1007–1010.
3 Ibid.
4 Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA; Suomen jääkärien elämänkerrasto, Puolustusministeriön sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, WSOY, Porvoo, 1938, s. 733–734; Iskanius, Markku: Tuntematon kenraali – J. F. Lundqvist, Apali, Tampere, 2013, s. 14–15.
5 Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA; Iskanius (2013), s. 13–14; Ignatius (2006), s. 1009; Lipponen, Rauno (toim.): Itsenäisen Suomen kenraalikunta 1918‒1996, WSOY, Porvoo, 1996, s. 385; Suomen jääkärien elämänkerrasto (1938), s. 734. Snellman myös johti Pohjan Poikien rykmenttiä Petserin taisteluissa maaliskuussa 1919.
6 Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA; Iskanius (2013), s. 9–11; Suomen jääkärien elämänkerrasto (1938), s. 734.
7 Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693; Lipponen (1996), 385.
8 Snellman, Aarne: Serbian sotaretki 1915 – Kriitillinen tutkielma pienen valtion taistelusta sisälinjoilla, Sotakorkeakoulu diplomityö, Helsinki, 1927, passim. KA PK 1188/14; Kenttäohjesäännön yleinen osa 1931, Yleisesikunta, Otava, Helsinki, 1931, s. 19, 27–37 ja 84–86; Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA; Suomen jääkärien elämänkerrasto (1938), s. 734. Vrt. Iskanius (2013), s. 11 ja 151. Artikkelissa käytetään pääasiassa aikalaiskäsitettä vihollinen, kun kansallisuutta ei ole eroteltu. Muun muassa ohjesäännöissä aikalaiset käyttivät kyseistä termiä erottelemaan omat joukot ja sotatoimien vastakkaisen osapuolen.
9 Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA; Suomen jääkärien elämänkerrasto (1938), s. 734.
10 Yleisesikunnan käsky maan sodanaikaisen ilmavalvonnan ja -torjunnan perusteista, N:o 121/VK"27"/op./sal./17.1.1930. KA T 2861/7; Yleisesikunnan Tp. käsky N:o 37 ilmapuolustuksellisia valmistelutöitä varten, N:o 278/III.37.sal./27.4.1937. KA T 7747/6; Elfvengren, Eero: Laajasta johtoesikunnasta Mannerheimin yleisesikunnaksi – Yleisesikunnan organisaatio vuosina 1925–1939, Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki, 2000, s. 11 ja 46–47. Yleisesikunta oli laaja johtoesikunta vuosina 1925–1937. Ilmatorjunnan ja ilmavalvonnan valmistelutöiden johtaminen siirtyikin vuonna 1937 Ilmavoimien esikunnan vastuulle.
11 Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA; Elfvengren (2000), s. 51, 117, 191–196; Yleisesikunnan toimeenpanokäsky ilmatorjunnan järjestelyjä varten, N:o 191/VK"27"/op./31.sal/24.4.1931. KA T 2861/7; Yleisesikunnan käsky N:o 277/I/31 sal./24.4.1931. KA R 674/12; Yleisesikunnan ilmapuolustusupseerin kirjelmä ilmatorjunnan "IT-kehitysohjelma 31", N:o 1.32.sal./1.1.1932. KA R 685/3; Yleisesikunnan Tp. käsky N:o 6 aluejärjestön valmistelutöitä varten, N:o 379/III sal./440/16.7.1932. KA T 7747/6; Ilmavalvontaohje (IVO), luonnos, Yleisesikunta, 1931, passim. Maanpuolustuskorkeakoulun kirjaston käsikirjasto Fen Ra 3.
12 Yleisesikunnan ilmapuolustusupseerin muistio ilmatorjunnan järjestelystä, N:o 131/31. sal. 1c/17.11.1931. KA R 685/3; Yleisesikunnan ilmapuolustusupseerin muistio järjestelytoimenpiteistä Ilmatorjuntapatteristossa ja Kannaksen ilmatorjuntapiirissä, N:o 6.32/e/11.1.1932. KA R 685/3; Iskanius (2013), s. 78; Yleisesikunnan Tp. käsky N:o 6 aluejärjestön valmistelutöitä varten, N:o 379/III sal./440/16.7.1932. KA T 7747/6; Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA.
13 Iskanius (2013), s. 10–11; Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA.
14 Iskanius (2013), s. 42–43; Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA.
15 Eversti Lundqvistin kirje everstiluutnantti Snellmanille, 20.6.1933. KA PK 1188/12; Everstiluutnantti Snellmanin kirje kenraaliluutnantti Lennart Oeschille, 2.1.1937. KA PK 1188/10; Ilmavoimien esikunnan kirjelmä Ilm.V:n kehittämislaista, N:o 80/II/1 b./11.4.1933. KA R 674/18; Ilmavoimien esikunnan numeroimaton muistio 12-laivueen osa-ohjelmasta, 11.4.1933. KA R 674/18; Yleisesikunnan kirjelmä ilmapuolustustilanteesta, N:o 49/I/34./28.2.1934. KA R 674/18; Ilmavoimien esikunnan muistio ilmavoimien toimintamahdollisuuksista sodassa Neuvosto-Venäjää vastaan, N:o 95/II/12/23.4.1933. KA R 674/18; Ilmavoimien esikunnan kirjelmä ilmapuolustustilanteesta, N:o 205/II/5 8 sal./31.4.1934. KA R 674/18.
16 Yleisesikunnan kirjelmä ilmapuolustustilanteesta, N:o 49/I/34./28.2.1934. KA R 674/18; Ilmavoimien esikunnan muistio ilmavoimien toimintamahdollisuuksista sodassa Neuvosto-Venäjää vastaan, N:o 95/II/12/23.4.1933. KA R 674/18; Ilmavoimien esikunnan kirjelmä ilmapuolustustilanteesta, N:o 205/II/5 8 sal./31.4.1934. KA R 674/18.
17 Ilmavoimien esikunnan kirjelmä ilmapuolustustilanteesta, N:o 205/II/5 8 sal./31.4.1934. KA R 674/18; Snellman, Aarne: Ilmapuolustuskysymyksen selvittelyä, Tiede ja ase N:o 2, Suomen sotatieteellinen seura, Helsinki, 1934, passim. Vrt. Iskanius (2013) s. 43.
18 Yleisesikunnan ilmapuolustusupseerin kirjelmä neuvottelusta YE:ssa 17.–18.5.1934, N:o 167/23.5.1934. KA R 674/18; Yleisesikunnan ilmapuolustusupseerin kirjelmä neuvotteluista 17.–18.5.1934, N:o 162/34/I/1934. KA R 685/4.
19 Ibid.
20 Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA; Everstiluutnantti Aarne Snellmanin päiväkirjamerkintä 21.9.1934. KA PK 1188/8; Suomen Berliinin sotilasasiamiehen kirjelmä N:o 61/34/10.11.1934. KA R 674/18.
21 Aarne Snellmanin nimikirjanote N:o 28693. KA; Aarne Snellmanin tiedot Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneiden tietokannassa, http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=10276&raportti=1 [luettu 30.12.2016]; Päämajan käsky N:o 500/Op.2./sal./16.7.1941, Päämajan sotapäiväkirjan liitteet 1–200, 1941, liite N:o 96. KA SPK 20878; Päämajan käsky N:o 1790/Op.1./5d sal./17.7.1941, Päämajan sotapäiväkirjan liitteet 1–200, 1941, liite N:o 98. KA SPK 20878; Päämajan kirjelmä sotajaotuksesta, N:o 2247/Op.1./9b/ sal./25.8.1941, Päämajan sotapäiväkirjan liitteet 201–400, 1941, liite N:o 212. KA SPK 20879; Karjalan Armeijan sähke N:o 11999/5832/Op.III/18.10.1941, Päämajan sotapäiväkirjan liitteet 201–400, 1941, liite N:o 299. KA SPK 20879; 17. Divisioonan Operatiivisen osaston sotapäiväkirja 25.12.1941–4.9.1942. KA SPK 6217; 53. Sotasairaalan esikunnan numeroimaton toimintakertomus, 9.4.1943. KA SPK 30490.

´