Miten suhtautuminen maanpuolustustahtoon on kehittynyt läpi Suomen historian?

Uusi teos Rikkautta, humpuukia ja puolustuskykyä tutkii poliittisten lähteiden avulla tahtoa aseellisen konfliktin resurssina ja syventyy erityisesti näkemyksiin maanpuolustustahdosta. Teos avaa tahdon kehittymistä ilmiönä itsenäisessä Suomessa 1920-luvulta aina vuoteen 2022 asti.

Tutkijatohtori ja yleisen historian dosentti Teemu Häkkisellä (Jyväskylän yliopisto) on kokemusta tutkimustyöstä jo reilut 14 vuotta. Lisäksi Häkkisellä on kattava kokemus puolustuspoliittisen historian tutkinnasta.  

”Olen tutkinut paljon poliittista historiaa ja siinä eritoten puolustuspolitiikkaa, josta olen tehnyt useita tutkimusprojekteja”, Häkkinen tarkentaa. 

Häkkinen on työskennellyt maanpuolustustahtoon liittyvien kysymysten kanssa vuodesta 2018 lähtien, ja osaamista ja tietoa aiheesta on ehtinyt kertyä. 

”Maanpuolustustahto on Suomessa todella suuri teema. Viimeisin puolustuspoliittinen selontekokin linjaa, että korkea maanpuolustustahto on yksi Suomen puolustuksen perustoista muun muassa yleisen asevelvollisuuden ohella. Aiheesta kirjoittaminen kiinnosti, sillä tahto on selkeästi henkinen resurssi, joka täydentää maanpuolustuksen materiaalisia kysymyksiä liittyen esimerkiksi välineistöön, koulutukseen ja joukkojen rakentamiseen. Halusin selvittää myös, miten tahto näkyy resurssikysymyksenä läpi historian 1920-luvulta asti”, kertoo Häkkinen tutkimuksen tekoprosessista. 

Sittenkään humpuukia?

Maanpuolustustahtoon käsitteenä on suhtauduttu monin eri tavoin läpi itsenäisen Suomen historian. Kirjan nimi ”Rikkautta, humpuukia ja puolustuskykyä”, viittaakin suhtautumisen muutoksiin vuosien saatossa.

”Ennen sotavuosia maanpuolustustahdosta saatettiin puhua humpuukina, ja eräs poliitikko käytti eduskunnassa tätä termiä. Sittemmin tahtoa on pidetty rikkautena ja sellaiseksikin sitä on eduskunnassa tituleerattu. Lisäksi maanpuolustustahto on iso osa Suomen puolustuskykyä. Otsikko siis kertoo konkreettisesti kirjan sisällöstä ja suhtautumisen eri vaiheista”, Häkkinen avaa.

Häkkinen pitää maanpuolustustahtoa tärkeänä sotilaallisena resurssina ja sanoo sen luovan pohjaa kaikelle muulle sotilaalliselle toiminnalle. 

”Suomessa on pidetty ajatuksesta, että puolustukseen ei tarvita vain materiaalisia resursseja, vaan myös henkistä valmius- ja kestokykyä, sekä tahtoa taistella tarpeen vaatiessa. Puolustukseen tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan maataan. Tieto tämänlaisesta valmiudesta auttaa tekemään puolustuspoliittista päätöksentekoa ja määrittelemään sen, mikä meille on tärkeää eri tilanteissa”.

Tahto yhdistää

Kansan yhtenäisyys on tärkeässä roolissa maanpuolustustahdon kokonaisuudessa. Kun Suomen itsenäisyyden alkuaikoina 1920-luvulla köyhyys, kurjuus ja kokemus eriarvoisesta yhteiskunnasta olivat vielä vahvasti läsnä sisällissodan perintönä, ei tahtoa puolustaa Suomea pidetty itsestäänselvyytenä.

”Näitä kysymyksiä alettiin ratkomaan erilaisin poliittisin keinoin, ja yhteiskuntaa pyrittiin vahvistamaan. Vahvistamista tehtiin pitkin 1930-lukua, ja ennen talvisotaa oli selkeää, että kansa oli valmis puolustamaan maataan erimielisyyksistään huolimatta. Tämä loi yhtenäisyyttä ja tuotti hedelmää talvisodan vaikeina kuukausina”, Häkkinen sanoo.

Kansan yhtenäisyyttä sekä yhteistä maanpuolustustahtoa ei tule pitää itsestäänselvyytenä, vaan se vaatii huomiota poliittisessa päätöksenteossa vielä tänä päivänäkin.

”Päätöksenteossa yksi maanpuolustustahtoon liittyvä tehtäväkenttä on väistämättä huolehtia juuri kansan yhtenäisyydestä, ja nykyään puolustuspoliittisessa selonteossa tämä huomioidaankin”, Häkkinen päättää.

Teos on luettavissa sähköisessä Doria-julkaisupalvelussa.

Lisätietoja teoksesta antaa tutkijatohtori Teemu Häkkinen.