Kansallinen turvallisuus murroksessa-kirja kannustaa pohtimaan kansallisen turvallisuuden kysymyksiä

Ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa on vuosittain todettu toimintaympäristön muuttuneen entistä ennakoimattomammaksi, tästä huolimatta yhteiskunnan rakenteet ovat kuitenkin pysyneet varsin muuttumattomina. Teoksessaan Kansallinen turvallisuus murroksessa sotilasprofessori Aki-Mauri Huhtinen ja dosentti Kari Laitinen tarkastelevat muuttuneen turvallisuus- ja toimintaympäristön asettamia vaatimuksia kansallisen turvallisuuden rakentamiseksi.

Kansallisen turvallisuuden haasteita tarkastellaan teoksessa ajankohtaisten koronapandemiaan pohjaavien esimerkkien kautta. Laitinen ja Huhtinen luonnehtivat kansallisen turvallisuuden olevan eräänlaisessa jatkuvassa tulemisen tilassa: turvallisuusuhkiin tulee varautua jatkuvasti.

Kansallisella turvallisuudella viitataan toimenpiteisiin, jolla valtio ja kansakunta pyrkii välttämään sen olemassaoloa uhkaavan sotilaallisen tai poliittisen konfliktin. Suomessa kansallisen turvallisuuden käsitettä on käytetty julkisessa keskustelussa verrattain vähän ja painopiste on ensisijaisesti ollut kokonaisturvallisuusmallissa. Huhtisen mukaan kansallisen turvallisuuden konsepti on yleinen tapa priorisoida kansakunnan olemassaolon kannalta keskeisiä kysymyksiä. Suomessa kansallisen turvallisuuden käsite nousikin entistä vahvemmin esiin Ukrainan kriisin myötä. Erityisesti tiedustelulakeja laadittaessa, lakien välttämättömyyttä perusteltiin kansallisella turvallisuudella. Huhtinen korostaa sotilaallisen maanpuolustuksen sekä suhdetta sotilaallisiin ja turvallisuusliittoutumiin keskeisimpinä peruspilareina kansallisen turvallisuuden kannalta. 

- Kokonaisturvallisuuden näkökulmasta on tunnistettava, että kaikki liittyy kaikkeen tänä päivänä. Eli kun kaikki on kytkeytyneenä toisiinsa niin hyvinkin pienistä asioista voi tulla kansallisen turvallisuuden kysymyksiä, Huhtinen kuvaa kansallisen turvallisuuden kentän ennalta-arvaamattomuutta.

Suomeen kohdistuvat turvallisuusuhat tunnistetaan varsin hyvin, mutta käytännön valmistautumista tulisi Huhtisen ja Laitisen mukaan kehittää. Kokonaisturvallisuusmalli voi auttaa tunnistamaan turvallisuusuhkia, mutta toisaalta se voi vaikeuttaa uhkien priorisointia. Resurssien rajallisuus on keskeinen kansallista turvallisuutta määrittelevä tekijä. Tämän vuoksi Huhtinen nostaa uhkien priorisoinnin toiminnan keskiöön. Erityisesti niin sanottujen hitaiden turvallisuusuhkien, kuten ilmastonmuutoksen, vaikutuksia on vielä vaikea arvioida kansallisen turvallisuuden osalta. Useat turvallisuusuhat ovat globaaleja ja näin ollen niihin vastaaminen edellyttääkin kansainvälistä yhteistyötä.

- Osa näistä kansallisen turvallisuuden asioista tulee tehdä kansainvälisellä kentällä ja osa on taas pienemmässä mittakaavassa meidän omissa käsissä, Huhtinen kuvaa kuinka kansallisen turvallisuuden haasteisiin tulisi vastata.

Kansallisesta turvallisuudesta on käyty Suomessa verrattain vähän keskustelua ja se on pitkälti keskittynyt turvallisuuden asiantuntijoiden välille. Keskustelu aiheesta typistyykin usein vastakkainasetteluiksi esimerkiksi keskusteluissa NATO-jäsenyydestä. Huhtinen luonnehtii suomalaista keskustelukulttuuria perinteitä vaalivaksi, missä tietyt keskustelunaiheet on perinteisesti katsottu olevan kansalaisten ulottumattomissa. Kirja penääkin laajempaa sukupolvet ylittävää keskustelua kansallisesta turvallisuudesta esimerkiksi asevelvollisuuden ja NATO-jäsenyyden osalta. Aloitteen keskustelulle tulisi Huhtisen mukaan tulla kahdesta suunnasta: niin opiskelijoilta kuin kansallisen turvallisuuden portinvartijoilta. 

- Meidän pitäisi kyetä kansalaiskeskusteluttaan laajemmin nämä kysymykset, sillä turvallisuus on keskeinen kysymys, joka koskettaa kaikkia.

Sosiaalinen media on yhä keskeisempi vuorovaikutuksen väline, mutta myös kansainvälisen politiikan ja kansallisen turvallisuuden keskiössä. Tämä luo haasteensa kansalliselle turvallisuudelle, sillä sosiaalista mediaa ei ole rakennettu kansallisen turvallisuuden ehdoilla. Kirjassa nostetaan esille, kuinka informaatioteknologiat voidaan aseellistaa tiettyjen toimijoiden päämääriä palveleviksi. Mis- ja disinformaatiolla voidaan esimerkiksi pyrkiä horjuttamaan yhteiskunnallista vakautta. Alustatalouden toimijoiden rajoittaminen on nähty haastavaksi laajan markkinataloudellisen vapauden myötä. Toimijat ovat kuitenkin vaatimusten myötä itse ryhtyneet rajoittamaan esimerkiksi mahdollisuutta valheellisen tiedon levittämiseen.

Yksilöiden merkitys kansallisen turvallisuuden rakentamisessa voidaan nähdä keskeiseksi myös vallitsevia rakenteita muutettaessa. Huhtisen mukaan rakenteiden muuttaminen lähtee yksilöiden henkilökohtaisesta halusta muuttua, osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä pyrkiä tuomaan uutta osaamista kansallisen turvallisuuden kentälle. Perinteisesti suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa jatkuvuutta on pidetty hyveenä. Huhtinen ja Laitinen nostavatkin teoksessaan esille, että kansallisen turvallisuuden rakentamisessa pitkäjänteinen hallituskaudet ylittävä suunnittelu on tarpeen. Kansallisen turvallisuuden toimintaympäristö onkin muuttunut merkittävästi vallitsevien rakenteiden olemassaolon aikana.

 - Nostamme kirjassa esille sen, että jos toimintaympäristön kuvataan muuttuvan valtavasti ja ylläpidämme samoja perinteisiä rakenteita, herää yksinkertainen kysymys: onko tässä ristiriita? Huhtinen kuvaa kirjan keskeistä teesiä.